Sivistyskasvatuksella tarkoitan laaja-alaisen tiedon siirtämistä sukupolvelta toiselle. Sivistyskasvatuksen avulla kasvatettavat voivat tulla vastuuntuntoisiksi, monipuolisesti sivistyneiksi, inhimillistä kulttuuria, sen keskeisiä arvoja ja hyvää elämää edistäviksi ihmisiksi. Sivistyskasvatukseen kuuluvat älyllinen, eettinen, esteettinen, uskonnollinen ja ylipäätään katsomuksellinen sekä toiminnallinen kasvatus.  

Sivistyminen ei ole vain irrallisten faktojen oppimista ja uusien tosiasioiden tietämistä eikä myöskään lukuisten keinojen ja menettelytapojen opettelua. Demokritoksen (n. 460–370 eKr.) mukaisesti ajattelua, ei paljoa tietämistä, tulee vaalia. Akateemikko Eino Kaila (1890-1958) totesi samankaltaisesti sivistyksen dynaamista tulevaisuusulottuvuutta luonnehtien, että sivistys on ”se, mitä jää jäljelle, kun olemme unohtaneet kaiken oppimamme.”  

Nykykoulussa ei valitettavasti enää arvosteta sivistystä sinänsä, vaan opiskelusta on tullut liiaksi taloudellisen kasvun väline, jopa vientituote. Näin ollen ei olekaan ihmeellistä, että monet oppilaat ja opettajatkin stressaantuvat, jopa masentuvat ja uupuvat, tällaisten ulkoisten paineiden puristuksessa.  

On hyvä muistaa, että sivistys ei ole koskaan tarkoittanut pelkästään opillista sivistystä, vaan siihen kuuluu ihmiselämän koko kirjo: tavat, käyttäytyminen, moraali, taide sekä uskonnolliset ja muut katsomukset. Koulun tulisikin olla keidas, jossa opettajat ja oppilaat yhdessä etsivät tietoa ja totuutta vapaan keskustelun ja parhaiden perusteluiden avulla.  

Koulussa pitäisi olla aikaa pohtia asioita rauhallisessa ja pakottomassa ilmapiirissä.

Tähän katsomuskasvatus ja erilaiset taideoppiaineet luovat otollisen tilaisuuden. Samalla olisi tärkeää korostaa kaikkien koulua käyvien mittaamatonta arvoa. Kristinuskon mukaisesti voisimme sanoa jokaisen ihmisen olevan kaikkivaltiaan ja täydellisen hyvän Jumalan silmäterä. 

Kirjoittaja on turkulainen kasvatustieteen tohtori, filosofian ja teologian maisteri, opettaja ja pappi.