Kun netissä kirjoittaa hakusanaksi opettajan työuupumus, osumille ei heti tule loppua, niin paljon aiheesta on viime vuosina kirjoitettu. On artikkeleita, haastatteluja, opinnäytetöitä, tutkimusraportteja. On myös lukuisia kertomuksia siitä, kuinka alanvaihto toi elämänilon ja jaksamisen takaisin. Näissä haastatteluissa tunnelma on usein helpottunut, mutta myös haikea. Rakkaan työn jättäminen ei ole helppo päätös, vaikka oman jaksamisen kannalta joskus ainoa oikea. 

Haastatteluista, tutkimuksista ja artikkeleista nousee vahvasti esiin, että opettajat kokevat omat vaikutusmahdollisuutensa työnsä suhteen huonoiksi. Varsinaiseen opetustyöhön liittymättömiä velvollisuuksia ja oman ammattitaidonkin ulkopuolisia vaatimuksia kertyy niin paljon, että lopulta kasa romahtaa. Riittämättömyyden tunne kuormittaa niin, että ulkopuolisten kadehtimat pitkät lomatkaan eivät riitä palautumiseen, illoista ja viikonlopuista puhumattakaan. Jumissa olemisen kokemus on ahdistava, pitkään jatkuessaan lamaannuttava. 

Ihminen tarvitsee tunteen siitä, että voi vaikuttaa olosuhteisiinsa. Se tarkoittaa omien rajojen vetämistä. Tämä ei ole aina helppoa, etenkään silloin, jos on kasvanut ja elänyt ilmapiirissä, jossa kiire, stressi, ylityöt ja täydet kalenterit ovat normaaleja, jopa ylpeydellä vaalittuja ominaisuuksia, lähestulkoon ihmisarvon mittareita. 

Moni meistä on omaksunut suomalaisen tarinan siitä, ettei turhasta saa valittaa. Vahvana elävät myös legendat edeltävistä sukupolvista, joiden olosuhteet olivat nykyaikaa haastavammat. Tällainen ”perspektiivin” tarjoaminen on yleistä, mutta ei auta, vaan kuormittaa entisestään. 

Uupumisesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Elämä on liian lyhyt vain puskemaan selviytymismoodissa eteenpäin. Omat jaksamisen rajat on lupa oppia tunnistamaan ja sitten pitämään niistä kiinni. 

Viime syksynä ilmestyi kahden opettajantyöhönsä uupuneen kirjailijan, Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeistä koostuva Huokauksia luokasta. Kirjeenvaihdon kuluessa toinen päättää jättää työnsä luokassa, toinen haluaa jatkaa vielä. Kirjailijat keskustelevat opettajille ladatuista, usein mahdottomistakin odotuksista ja toisaalta tunnustelevat sitä, mikä työssä vielä kiehtoo ja innostaa, mikä taas vie liikaa voimia. Vahva lukusuositus tähän kevääseen! 

Opettajien uupumuksesta kertominen julkisesti on tärkeää. Kun siitä kerrotaan tarpeeksi, toivottavasti jossain siellä, missä koulujen tulevaisuuden olosuhteista päätetään, vihdoin myös kuullaan ja reagoidaan. Suuret pyörät liikkuvat kuitenkin hitaasti. 

Kokonaisvaltaisempia linjauksia odotellessa jokaisella väsyneellä opettajalla on lupa tarkastella tätäkin kevättään kriittisin silmin. Mitä voisin tehdä, jotta viikot eivät olisi vain suorittamista ja selviytymistä? Mikä minua tässä työssä yhä sytyttää ja ilahduttaa, entä mikä syö jaksamista? Mikä antaa arkeen voimia, ja kuinka voisin lisätä sen läsnäoloa työpäivissäni? 

Joka vuosi on armo uus. Entä jos lupaisit itsellesi tehdä tänä vuonna ennen kaikkea sellaisia päätöksiä, jotka tekevät sinulle ja lähipiirillesi hyvää? Mistä voisit aloittaa?