Mikä saa sinut hymyilemään työssäsi? Mikä innostaa aloittamaan jälleen uuden lukukauden, tutustumaan uusiin oppilaisiin ja heittäytymään maailman ihmettelyyn ryhmäsi kanssa?

Viime keväänä Oksan teemana oli opettajien työhyvinvointi ja pohdimme syitä opettajien laajamittaiselle uupumukselle. Tänä syksynä haluamme puolestaan tuoda esiin sitä, mikä sytyttää kipinän opetus- ja kasvatustyöhön vuosi toisensa jälkeen.

Päiväkodit ja koulut ovat herättäneet julkisessa keskustelussa paljon huolta ja huomiota viime vuosina. Mediassa on haastateltu väsyneitä työntekijöitä, kerrottu vähistä resursseista ja liian suurista ryhmistä. Kaikki tämä on totta. Samalla on tärkeää muistaa, että kasvatus- ja opetusala ei itsessään ole mitenkään negatiivinen asia. Päiväkoti ja koulu ovat edelleen merkityksellisiä lapsen ja nuoren kasvun varrella eivätkä onneksi kaikki opettajat ole uupuneita.

Vuosi sitten eskarilainen vei perheemme ensi kertaa jyväskyläläisen päiväkoti Arkki-Parkin yhteyteen. Olin ajatellut vieväni lapsen esikouluun, mutta pian huomasin, että hänestä olikin tullut koko päiväkotiyhteisön jäsen. Kaikki työntekijät tuntuivat tuntevan hänet ja hän puolestaan alkoi syksyn mittaan nimetä lapsia muistakin ryhmistä. Lapsi kotiutui päiväkotiin ja perheemme vähitellen hänen mukanaan. Viimeistään koko päiväkodin yhdessä esittämän, lavasteita ja pukuja myöten loppuun asti mietityn joulunäytelmän ääressä minulle valkeni, millaiseen yhteisöön olimmekaan päässeet sisälle.

Arkki-Parkin työntekijöillä vaikutti olevan paitsi homma hallussa, vieläpä mukavaa työssään. Erityisen vaikutuksen minuun tekivät aamut. Yksi työntekijöistä moikkaili huomenia eteisessä kaksi lasta sylissään, toinen käveli ohi villasukissa, kahvikuppi kädessään ja syventyneenä keskusteluun leikki-ikäisen kanssa. Sisääntulevat juoksivat halaamaan kolmatta, joka puolestaan toivotti iloisesti hymyillen aina äidillekin ihanaa päivää. Lapsia pyöri ympäriinsä kuin kotonaan eikä kenelläkään tuntunut olevan kiire, vaikka ryhmien aamupiirit olivat juuri alkamassa.

Syyskuussa sain tilaisuuden keskustella kahden Arkki-Parkin työntekijän kanssa syvällisemmin ja kysyä, mikä on päiväkodin salaisuus. Manna Hjelt ja Jonne Karikko pääsivät nopeasti vauhtiin. He kertoivat Arkki-Parkin kohtaamisen kulttuurista, painottivat lapseen tutustumista ja suhteen luomista. Tavasta, jolla he täydensivät toistensa lauseita ja pohtivat varhaiskasvatuksen olemusta, huokui syvää innostusta ja omistautumista lasten kanssaan työskentelyyn.

Arkki-Parkin toiminnan ydinajatus läsnäolosta jätti minut pohtimaan yleisemmin kulttuuriamme. Nykyajassa aikuisten huomiota vaaditaan joka suuntaan, koko ajan ja enemmän kuin on mahdollista ehtiä. On todellisia velvollisuuksia ja toisaalta on koukuttavia laitteita. Lapselle ja nuorelle aikuisen läsnäolo on tärkeintä, mutta suostuvatko aikuiset vielä olemaan läsnä? Esikouluopettaja Manna Hjeltin mukaan lasten aitous on hoitavaa ja kyky unelmoida ihana. Tällaiseen seuraan pysähtyminen hektisen arjen keskellä ei kuulosta hullummalta.

Oksa ilmestyy tänä syksynä verkossa kahdessa osassa, tässä ensimmäinen osa luettavaksenne. Siunausta ja työn iloa syksyyn!

Piia-Maria Aho, päätoimittaja