Tänäkin vuonna suomalaisissa kouluissa on törmätty kristilliseen kulttuuriin. Erityisesti syksyn aikana valtakunnan mediassa on jälleen pohdittu, missä menee kulttuuriperinteen ja uskonnonharjoittamisen raja. On vaadittu korvauksia Jeesus-lauluista, myönnetty niitä ja sitten taas jo evätty.

Kouluilla on tarkat ohjeet uskonnollisten tilaisuuksien järjestämisen suhteen. Törmäyksen sattuessa keskustelu kuitenkin ryöpsähtää ulos kouluista, sillä aihepiiri kiinnostaa ja herättää tunteita. Se onkin tärkeää, sillä lopulta asia koskee kaikkia. Yhteiskunnallinen keskustelu paitsi muokkaa yleistä mielipidettä, se myös ohjaa vähitellen tulkintaa oikeuksista ja velvollisuuksista. Tässä tapauksessa kyse on erityisesti uskonnonvapaudesta ja siitä, mitä se tarkoittaa. 

Moni koulu tuntuu olevan varpaillaan kristillisyyden kanssa, jotta väärintulkintoja ei pääsisi vahingossakaan tapahtumaan. Kukaan ei halua kielteistä julkisuutta tai korvausvaatimuksia. Loppusyksystä eräässä koulussa päädyttiin tästä syystä jopa perumaan klassisen musiikin konsertti kohun saattelemana. Asiaa kritisoitiin ylilyöntinä, mitä se toki olikin, mutta kiinnostavaa on, mistä tämä reaktio kertoo. Kohusta heräsi jälleen Suvivirrestäkin tuttu keskustelu siitä, mikä on kulttuuriperimää ja mikä uskontoa. 

Koulukeskustelun taustalla häilyy usein virheellinen ajatus siitä, että uskonnoton maailmankuva olisi jotenkin uskonnollista neutraalimpi. Tosiasiassa jokainen päätöksemme pohjautuu johonkin arvoon ja jokainen arvomme johonkin taustaperiaatteeseen tai uskomukseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa päätösten tausta-arvot kumpusivat pitkään kristillisestä uskosta. Moni torjuu nykyään kristillisen maailmankuvan vanhanaikaisena ja tunkkaisena, mutta jättää samalla huomioimatta, että muun muassa koululaitoksesta, tasa-arvosta ja heikoimmistaan huolehtivasta hyvinvointivaltiosta on kiittäminen kristillistä maailmankatsomusta. Kaikkien ei tarvitse olla kristittyjä, mutta ylilyöntien välttämiseksi historiansa on hyvä tuntea. 

Tyhjä tila täyttää itsensä pian. Mikäli kristillinen arvopohja kielletään, tilalle tulee jotain muuta. Yhteiskunnassamme yleinen mielipide on kallistunut siihen, että Jeesus-laulut eivät ole kaikille sopivia, vaan ne kuuluvat vain heille, jotka uskovat. Tätä ajatusketjua yksioikoisesti seuraamalla on tavallaan loogista, että myös barokkiajan musiikki, joka on historiallisista syistä johtuen tiiviissä yhteydessä kirkollisiin menoihin ja aihepiireihin, tulkitaan yhtäkkiä vaaralliseksi. Asenteellisessa kristillisyyden torjumisessa heitetään kuitenkin pois paljon muutakin kuin uskonto. Sokeasti neutraaliuteen pyrkimällä kadotamme yhteyden kulttuuriimme ja historiaamme.